Loma, vihdoinkin!

Hei taas ja terveisiä Turusta! Pääsin juuri parahiksi pakoon Kokkolan loskaistunutta säätä, täällä vain hiekka rapisee asvalttia vasten ja tänään taivaalla nähtiin jokin outo ja kirkas valoilmiö. On jännittävää, miten turistiksi voi ihminen tuntea itsensä omassa kaupungissaan.

Oulu oli hyvä! Perjantaina Suistamon Sähkön keikalla oli kaiken muun hyvän lisäksi vielä jotenkin erityisen ilahduttava yleisö ja vaikka olivat kaikki ihan tuntemattomia ihmisiä, oli katsomossa (pienen ja matalan lavan laidalla) mukavan yhteisöllinen olo. Tuba oli täynnä ja tunnelma sen mukainen, ihanaa oli! Tilhet, pajut ja muut vetivät myös hyvän, vähän perjantaita rauhallisemman keikan ja Oulu kaupunkimaisemineen, pakkasilmoineen ja museoineen oli todella kaunis ja ystävällinen paikka. Ostin museokaupasta kiiltokuvia ja lupasin mennä käymään kaupungissa uudelleen mahdollisimman pian.

Keikkaa odotellessa oli hyvä hetki rykäistä koulutehtäviä valmiiksi.
  

Viimeinen kouluviikko oli sellaista hirinää ja raahautumista, että loma alkoi olla ihan tervetullut - viikon saavutuksiin kuului muun muassa jogurttipurkin huuhteluvesien kaataminen bioroskikseen lavuaarin sijaan ja poretabletin heittäminen suuhun, vaikka vesilasiin oli tarkoitus...

Soitinopin esitelmä meni kuitenkin olosuhteisiin nähden aivan hyvin! Laulun tai viulun sijaan puhuin ukulelesta, joka on tärkeä osa sooloproggistani ja muutenkin mukava soitin. Esitelmän koostaminen laittoi väkisinkin miettimään tulevaisuuttani tuon pienen keltaisen tyypin kanssa ja totesin, että ehkä jonain päivänä jaksan opetella jotain "oikeaa" ja ehkä edistyneempää tekniikkaa rämpyttelyn ja yksinkertaisten näppäilyjen lisäksi. Olen kuitenkin pyrkinyt pitämään ukulelen sellaisena paineettomana matalan kynnyksen instrumenttina, joten liikaa stressiä en ajatellut ottaa.

Tiistainen bändinäyttö paikallisessa kahvilassa ei mennyt ihan niin putkeen kuin olisi voinut - rähmin oikeastaan ihan kaikki viulujutut, joita piti tehdä! Onneksi kyseessä on vain yksi näyttö ja todennäköisesti yleisöstä asiat eivät vaikuttaneet yhtä pahalta mokailulta kuin ne tuntuivat. Suhteellisen hätääntymättä päästiin jatkamaan, vaikka toinen kappale piti välissä pysäyttää ja soittaa aloitettu osa uudelleen alusta. Näytöstä saatu palautekin oli yllättävän positiivista, eikä siitäkään jäänyt mitään hampaankoloon. Kirjoitin uuden vuoden tavoitteisiin jo jokin aika sitten, että "epäonnistu säännöllisesti" - ehkä tämä oli hyvä varaslähtö.

Keskiviikkona oli näyttöpalautteiden lisäksi enää rytmiikan suullinen koe, joka suuren ryhmäkoon vuoksi tehtiin ryhmäkokeena. Oli rentoa eikä lainkaan pelottavaa! Kaikki pääsivät leikiten läpi. Kokeen jälkeen toivoteltiin koulutovereille hyvät joulut ja sitten lähdin kiitämään kotiin pakkaamaan vielä loput ennen junan lähtöä. Kotimatka tuntui oikein erityisen suloiselta, kun tiesi saavansa viettää etelässä melkein kolme viikkoa! Kokkola on ihan mukava paikka, mutta jatkuvasti veri vetää takaisin Turkuun, sillä täällä ovat koti ja valtaosa ystävistä.

Turussa on myös halattavia kissoja! Eläköön!

 Eilen ehdittiin vielä treenata Salvian kanssa ennen kuin ihmiset lähtevät omille tahoilleen joulunviettoon. Jälleen ihmeteltiin, että onpa meillä hyviä biisejä ja kylläpä kuulostetaan kivalta! Aiemmin syksyllä sävelsin pienen sottiisipätkän, joka nyt sai ympärilleen lisää melodiaa ja talven ja kevään mittaan muotoutuu toivottavasti mukavasti sovitetuksi Salvia-kappaleeksi. Treeniaikataulujen pohtimistakin sivuttiin keskustelussa, sillä heti helmikuun alussa on esiintyminen erään tanssiteoksen karonkassa ja maaliskuun alussa Ypäjällä! Kaustinen on vielä auki, sillä ensimmäiset väliaikatiedot pelimanni-ilmoittautumisesta tulevat aikaisintaan tammikuussa - toivottavasti saamme kuitenkin taas soittaa sielläkin. 

Vaan nyt on aika unohtaa koulujutut ja tavoitteellinen musisointi ja ottaa hetki rennosti. Hyvää joulua ja onnellista uuttavuotta, palailen astialle todennäköisesti heti tammikuun toisella viikolla!

Näytön paikkoja ja loppukiritunnelmia

Tämä viikko on ollut sellainen hulinaviikko! Melkein joka päivä on ollut jotain erikoista, eikä lukujärjestyksen noudattaminen ole ollut prioriteeteissa etusijalla. Näitä viikkoja tai yksittäisiä päiviä on aina välillä, ei onneksi ihan koko ajan. Tapahtumarikkaasta viikosta on tietysti paljon kerrottavaakin, joten luvassa on ns. kilometripostaus :)

Maanantaina kuvattiin konsan kamulinjan esittelyvideota ja siinä soivan polskalaulun harjoitteluun kului suuri osa päivästä ennen kuvauksia. Olimme käyttäneet sunnuntai-illan hiomiseen, uusien sovituksellisten jippojen keksimiseen ja yleiseen hauskanpitoon ja viimeistään niiden treenien aikana löytyi kappaleeseen reipas ja railakas, vähän löysäpipoinen tunnelma. Kun vielä maanantaina lämmiteltiin soittamalla laulu läpi vähän virkeämmillä silmillä, oli kuvauksiin helppo mennä aika luottavaisin mielin. Jännittävä tilanne ja huikea määrä mikrofoneja vaativat kuitenkin hieman totuttelua ja lopullinen veto saatiin purkkiin vasta kahdeksannella otolla (en oikeastaan kyllä tiedä, onko se paljon vai vähän, kun vertailukohtaa ei ole). Kuunneltiin nauha, fiilisteltiin ja sitten soitettiin kappale vielä playbackina läpi muutaman kerran, jotta saatiin lähikuvin vähän vapaampaa ja ehkä hassuttelevampaa meininkiä. Varsin loistava kokemus ja kivaa oli!

Seuraavanakin päivänä lipsuttiin lukujärjestyksestä, kun päivän täyttivät William Suvanteen työelämätiedon luento ja Aili Ikosen pitämä lauluworkshop. Suvanne käsitteli luennossaan muun muassa muusikon toimeentuloa, itsensä markkinointia ja hinnoittelua sekä verkostoitumista. Päällimmäisenä jäi mieleen, että itseensä pitää uskoa, sillä itsevarma esiintyminen (niin lavalla kuin sen ulkopuolellakin) antaa vakuuttavamman kuvan kuulijoille ja mahdollisille tulevien keikkojen järjestäjille ja kanssamuusikoille! Suvanne totesi hyvin painokkaasti, että ainoa oikea reaktio yleisön kehuun on kiittäminen - se oli tärkeä huomio ja vaikka kiitoksen sanominen ei olekaan enää aikoihin ollut vieras juttu, toimi tuo toteamus hyvänä muistutuksena siitä, että muilta saadut kehut ja kunnian voi ihan luvan kanssa ottaa vastaan ja omaksi. On hassua, miten yhä saattaa unohtaa oman musisoinnin mahdollisen merkityksen muille ihmisille, vaikka itsekin mielelläni sisuksiin osuneen keikan jälkeen menen mielelläni kiittämään esiintyjää henkilökohtaisesti.

Aili Ikosen workshopissa tutustuttiin joihinkin muuntelu- ja improvisaatioharjoituksiin ja -tekniikoihin ja puhuttiin jonkin verran myös oman ja bändin sisäisen svengin löytämisestä. Vaikka workshop tuntui "yllättäen" melko jazz-painotteiselta, löytyi sieltä ainakin muutamia ihan kiinnostavia ajatuksia omien improjuttujen treenaamiseen erityisesti musiikin harmoniapuolen avulla. Vielä kun saisi aikaiseksi testata niitä ajatuksia joskus käytännössä!

Eilen taisikin olla viikon jännittävin päivä, sillä samana päivänä olivat sekä rytmiikan koe että kansanmuusikoiden pääainenäytöt! Koe ei ollut aivan yhtä paha kuin vaikeimmat tunneilla tehdyt diktaatit ja tahtilajintunnistustehtävät ovat olleet ja arvelenkin sen menneen aivan kelvollisesti. Menee varmaan tovi tottua siihen, miten rennoilta täällä tuntuvat koetilaisuudetkin - varsinkin kun vertailukohtana ovat tuoreimmassa muistissa olevat ylioppilaskirjoitukset! Niiden ja muiden lukiokokeiden rinnalla melkein mikä tahansa tuntuisi kyllä ihan lunkilta touhulta.

Pääainenäyttö jännitti eniten heti rytmiikkakokeen jälkeen, kun menimme suorituspaikkana toimivaan saliin viimeistelemään esityksiä ja valmistautumaan itse näyttötilaisuuteen. Neljän ihmisen harjoitellessa samassa tilassa työrauhaa ei ollut turhan paljon ja enimmäkseen aika kului omalta osaltani hermostuneeseen edestakaisin tepasteluun ja näyttökappaleiden laulamiseen sikäli kun pystyin ja osasin niihin keskittyä. Tilaisuuden alettua keskittymisen veivät kuitenkin ensin koulukavereiden esitykset ja sen jälkeen se oma hetki. Vaikka aiemmin oli ollut kaikenlaisia hassuja jännitystunteita kehossa, pienen yleisön eteen astuessa ne kaikki katosivat ja jäljelle jäi tyyni ja sopivasti raskas olo. Laulut (romanilaulu, unkarilainen kansanlaulu ja rekilaulu Nakkilasta) menivät niin kuin pitikin ja palautetuokiossa saadut kommentit olivat pääosin positiivisia. Viilattavaa, kehitettävää ja henkilökohtaisia näkemyseroja löytyy aina, mutta ylipäätään vedostani tykättiin ja ne kehityskohteetkaan eivät olleet isoja tai yllättäviä - esiin tuli asioita, joita olen itsekin pyöritellyt viime aikoina. Se ehkä kannustaa yrittämään ja kokeilemaan rohkeammin.

Tänään ollaan menty taas lähempänä tavallista tahtia. Aamulla kansanmusiikin teoriassa soitettiin Vanhoja pelimannisävelmiä välillä vähän kirjoitetusta poikkeavissa moodeissa ja kansanlauluryhmässä liikahdeltiin, äänneltiin ja laulettiin masurkkalaulua. Kamuhistoriassa laulettiin läpi kurssilaisten aiemmin tässä jaksossa kirjoittamat runolaulusäkeet ja varmaan tehtiin muutakin, mutta päällekkäisyyksien vuoksi olen joutunut joka viikko lähtemään tunnilta jo puoli tuntia sen alkamisen jälkeen. Laulutunnilla katsottiin videolta eilinen näyttö, minkä jälkeen opettaja antoi vielä oman palautteensa. Juteltiin vähän siitä, miten joulun jälkeen edetään ja sitten improttiin menemään. Laulutunteja jännitin syksyllä ennen koulun alkua ehkä eniten, mutta ne ovat olleet tosi mielekäs, rakentava ja ajoittain jopa hoivaava asia. Tuntuu, että olen jo näiden muutaman kuukauden aikana saanut takaisin huikeasti sitä varmuutta, joka joskus lukioaikana alkoi hiipiä karkuun! Nykyään tuntuu taas helpolta alkaa laulaa ja mitä enemmän sitä tekee, sitä kevyemmältä se tuntuu. Tämä tekee onnelliseksi, sillä mulle laulu on usein jopa puhumisen ohi ensisijainen itseilmaisun ja tunteidenpurun väline.

Perjantait ovat olleet koulun puolesta aika pitkälti tyhjiä päiviä tänä syksynä. Huomenna kuitenkin vääntäydyn kymmeneksi koululle infotilaisuuteen, käyn syömässä ja sitten riennän kotiin pakkaamaan ja lähden junalla Ouluun! Huomasin viime kuussa, että samassa ravintolassa esiintyvät peräkkäisinä päivinä Suistamon Sähkö ja Tilhet, pajut ja muut ja koska Kokkolasta ei opiskelijahintainen lippu Ouluun maksa maltaita, päätin käyttää tilaisuuden hyväkseni ja mennä! Aivan kelpo tapa juhlistaa vähän ennakkoon ensi viikolla alkavaa joululomaa ♥

Ensi viikolla tosiaan päättyy koulunkäynti tältä syksyltä ja matkustan takaisin kotiin Turkuun! Kunnon opiskelija harjoittelisi lomallakin ahkerasti, mutta voi olla, että arkilauleluja ja mahdollisia bänditreenejä lukuunottamatta menee joulun ja uudenvuoden tienoo lomailuksi. Sitä ennen on kuitenkin edessä vielä yksi esitelmä ja bändinäyttö - niiden jälkeen aion vaihtaa vapaalle ja ajatella vain niitä kouluasioita joita välttämättä tahdon.

"Aloitan alusta. Alan laulaa"

Hei tyypit!

Minä oon Paula, 20 vuotta, turkulainen opiskelija kaukana kotoa. Opiskelen Keski-Pohjanmaan konservatorion kansanmusiikkilinjalla pääaineena laulua ja olen laulanut käytännössä koko ikäni. Sivuaineena mulla on viulu ja sen kanssa on ollut vähän mutkikkaampi, 8-vuotiaana alkaneilla viulutunneilla käyntiin lähtenyt suhde. Kesäkuussa konservatorio ilmoitti että tervetuloa vain ja elokuussa tupsahdin Kokkolaan vailla mitään selkeää käsitystä tai odotusta siitä, mitä musiikin opiskeleminen ammatillisella puolella on. Vieläkään en ole siitä ihan täysin selvillä, mutta onneksi on kevääseen 2019 asti aikaa selvittää!

En osaa ihan täysin sanoa, miksi juuri kansanmusiikki on vienyt mukanaan näin vahvasti. Keväällä, kun hakupapereissa pyydettiin kertomaan omasta suhteesta kansanmusiikkiin, kerroin sen tuntuvan kotiinpaluulta ja samoissa oloissa kuljen edelleen. Pitkään ajattelin, että ensimmäinen herätys kamuun oli Freija-yhtyeen kouluvierailu ollessani kuudennella luokalla. Myöhemmin olen tajunnut ja oppinut kansanmusiikin - erityisesti kansanlaulujen - olleen ihan pienestä asti mukana elämässä. Selkein käänne tapahtui lukion alussa, kun kansanmusiikkikurssi vei mennessään niin vauhdilla, että juuri ja juuri ehdin havainnoida, mikä minuun oikein iski. Olin yläasteen ajan pyristellyt ammattimuusikkohaaveita vastaan ja yrittänyt keksiä jotain järkevämpää mutta silti mielekästä. Kun musiikinopettaja pari kuukautta lukion alun jälkeen vinkkasi kansanmusiikin olevan ihan olemassaoleva vaihtoehto, ei mennyt kovin kauan ennen kuin otin sen tavoitteeksi - ensin puolitosissani, "hätävarana" ja pian ihan oikeana ja oikeastaan ainoana vaihtoehtona.

Koulua on takana nyt noin neljä kuukautta ja tunnen edelleen olevani ihan täsmälleen oikealla tiellä - vaikka teoria- ja rytmiikkatunneilla usein leikilläni ulisen, että ehkä olisi pitänyt mennä raksapuolelle tai jotain. Tietenkään näissäkään opinnoissa ei ihan kaikki voi kiinnostaa koko ajan, mutta koskaan en muista koulunkäynnin tuntuneen yhtä mielekkäältä kuin täällä. Lukion ja peruskouluun verrattuna lukujärjestykset ovat sirpaleisia, ajoittain sekaviakin, mutta toisaalta mahdollisuus vaikuttaa oman koulupäivän kulkuun ja rytmiin on ihan tervetullut ja mukava etu. Kun tekeminen painottuu paljon käytäntöön eikä sikäli edes tunnu koulunkäynniltä, on helppo jaksaa istua ne muutamat oppituntimaiset oppitunnit tai luennot. Mikään systeemi ei ole täydellinen, mutta ainakin mulle tämä on tuntunut olevan ihan kelpo.

Opiskelutöiden lisäksi teen tällä hetkellä ajoittain soolohommia ja soitan Salviassa ihan huippujen ja mahtavien ja kivojen bändikavereiden kanssa! Aloitimme Salvian kanssa viime tammikuussa ja ensi vuodelle ollaan saatu sovittua jo useampi keikka - niitäkin juttuja saattaa joskus näkyä täällä.

Yritän kertoilla noin viikon välein koulujutuista ja muusta päivittäisestä elämästä aiheen ympärillä, silloin tällöin jotain rajatumpia koosteita tapahtumista tai ilmiöistä. Toivon, että asioiden dokumentointi auttaa mua itseäni hahmottamaan omaa kehitystäni ja ehkä muita ihmisiä tutustumaan kamuun tai selvittämään, millaista opiskelu käytännössä on - omana hakuaikana tuntui tuskallisen vaikealta löytää siitä mitään tietoa! (Voi myös olla, että pitkäjänteisyyden puute kuivattaa tämänkin projektin kasaan alta aikayksikön, mutta olkoon sitten niin.)

Nähdään! Kuullaan!

(Otsikko lainattu Jonimatti Joutsijärven samannimisestä runokokoelmasta)